Olen jotenkin osin itseni ulkopuolella. Tarkkailemassa itseäni ja ääntäni, kehoni asentoa. Tai paremminkin pysyttelen aktiivisesti tietoisena sekä sisäisestä että ulkoisesta vallitsevasta todellisuudesta. Olen tarkkaavainen sen suhteen, mitä sanoja tipauttelen suustani ja siitä, että kehoni sekä katseeni osoittaa rauhallisuutta ja levollisuutta. Samaan aikaan olen myös täydellisen läsnä toiselle ihmiselle. Huoneen ulkopuolella olevat äänet ovat menettäneet merkityksensä. Olen töissä. Edessäni oleva potilas on juuri sanonut, että hän on luullut, että ei pelkää kuolemaa ja sanonutkin niin hoitoneuvottelussa. Hän kokee syyllisyyttä siitä, että oli niin vilpillinen itselleen ja muille. Pelkäähän hän kuolemaa ja sitä, miten se tapahtuu. Vuoteessa makaava potilas katsoo suoraan silmiin ja yksittäinen kyynel valuu vain vähän hänen silmänurkkansa alapuolelle. En halua, että potilas kuolee kokien syyllisyyttä ja pelkoa. Tässä punnitaan jälleen kerran osaanko työni. Kuoleman pelon teemaan lähdin hetken harkittuani kysymyksellä siitä, millaisia kuolemia hän on nähnyt. Hän vastasi: ”elokuvissa tapahtuvia”.
Tuossa tilanteessa potilas hyväksyi keskustelun pohjaksi kysymykseni ja pääsimme siitä jatkamaan hänen kuolemanpelkonsa rakennusaineisiin. Aina ei tässä työssä kuitenkaan ole antaa edes hyviä kysymyksiä. On vain päästettävä irti ja siedettävä myös hiljaisuutta. Sellaista, jonka ääni kuuluu kauas. Hengityksenä, kellon tikityksenä, nielaisuina. On monia hetkiä, jolloin sanat ovat itselläni käyneet vähiin, vaikka olen tehnyt tätä työtä kauan. Onneksi on mahdollista niissä hetkissä katsoa silmiin ja pysyä katseessa niin kauan, kuin toinen tarvitsee, kuulla, olla ja vastaanottaa tunnetilat. Luoda turvallista ilmapiiriä, kunnes toisella on lisää ajatuksia jatkaa puhettaan tai mielessäni ehtii rakentua juuri siihen yksilölliseen hetkeen kysymys tai ajatus. Tai päästää irti, kun toisen elämä tulee valmiiksi. Silloin on ollut rinnalla niin kauan, kuin se on mahdollista.
Eri ikäiset kuolevat potilaat puhuvat kukin kuolemasta eri sanoin.
Yksi aloittaa: Kauankohan tämä kuoleminen kestää? Tai kuinka nyt sitten oikein kuolen? Toinen sanoo, että juuri nyt ei millään ehtisi kyllä kuolla. Edessäni voi olla äiti, joka kysyy, kuinka kertoa pienille lapsilleen, että äiti kuolee kuukauden sisään. Sille äidille sanoin, että hän toimii kauniisti, kun valmistelee lapsiaan tulevaan. Sekä äidin menettämiseen että lasten elämän jatkumiseen. Kysyin, millaisia lapset ovat, ketä heidän lähelleen jää. Yhdessä rakensimme maaperää sille, mihin vuorokauden aikaan hän kertoo, mitä hän sanoo, kertooko jokaiselle yhtä aikaa vai erikseen, missä huoneessa, miten kertomista seuraava päivä olisi hyvä järjestää, millaisia kysymyksiä lapset saattavat kysyä ja missä hän haluaa kuolla. Kysyin myös millaisia muistoja he voivat vielä rakentaa yhdessä ja mistä haluaa tulla muistetuksi. Kohtaamisen jälkeen mietin sataa eri tapaa, miten olisin voinut paremmin tilanteessa kysyä, neuvoa tai toista kantaa. Kun äiti sitten oli lähellä kuolemaa, hän kiitti keskustelustamme ja sanoi, että he noudattivat niitä asioita, mitä ennalta oli keskustelussa tunnistettu ja kuinka hän äitinä selvisi ihan hirveästä tilanteesta ja sen jälkitunnelmista, koska lähes kaikkeen, mihin oli inhimillistä varautua, oli pystytty varautumaan.
Isäkin on aina isä. Hiljakkoin valokuvasin saattohoidossa olevaa kuolevaa miestä, jonka jäljellä oleva elämä saatiin merkityksellisemmäksi, kun hän asettautui valokuviin, milloin istuen, milloin seisten ja myös potilassängyssä makoillen. Hän vaikutti siihen, millaisen muiston itsestään isänä halusi jättää aikuiselle pojalleen. Kuvien oheen tallennettiin muutamilla lauseilla tuon isän lapsuuden ja nuoruuden muistoja. Kohellusta, puusta tippumista ja ensimmäisen auton kanssa hiekkateillä ajelua. Sanoihin tallennettiin myös se, miten hieno hetki oli oman pojan syntymä ja kuinka toivoo, että poika saisi elää terveenä. Kuvat ja tekstit tein valokuvakirjaksi potilaan ohjeiden mukaisesti, hänen omien voimiensa jo hiipuessa. Katsoimme valmista kuvakirjaa koneelta vierekkäin istuen. Hän hyväksyi joka sivun. Välillä naurahti ääneen. Välillä hengitti raskaasti liikutusta pidätellen. Hän ei koskaan halunnut itkeä muiden edessä. Kysyin lopuksi, millainen olo on nyt, kun kirja on valmis. Hän vastasi, että hyvä on olo, samalla hänkin on tullut valmiiksi. Mies kuoli seuraavana päivänä. Istuin hiljaisessa työhuoneessani ja hyvästelin hänet mielessäni. Kotimatkalla ajattelin, mahtoiko hän sinnitellä niin kauan, että sai tuon kirjan valmiiksi ja sitten jotenkin päästää irti.
Työ antaa aivan ainutkertaisia mahdollisuuksia kurkistaa ihmisten elämän ydinkohtiin. Olen tietoinen siitä, että en voi koskaan lohduttaa kaikkea surua pois, voin ainoastaan omalta osaltani pyrkiä jakamaan hetkiä ja ottamaan vastaan ajatuksia, joissa olen osana kuoleman vaikeuden lievittämistä ja kuoleman kohtaamista.
Haluan silti tunnustaa, että keskustelut vaativat paljon, joskus enemmän, kuin meinaan pystyä antamaan, mutta koen, että niihin on juuri minun tehtäväni astua. Jaksan työtä hyvin, paine on siinä ainutkertaisuudessa, kun haluaa onnistua eikä myöhemmin ole mahdollisuutta uusille keskusteluille toisen kuollessa. En siis väistä mitään aihetta, mitä he ottavat esiin. Ihmiset ovat hämmästyttävän vastaanottavaisia sille, mitä kysyn, millaisia sanoja teemoihin liittyen asettelen. He hyväksyvät ne, puhuvat niihin sanoihin lisää näkökulmia ja hymyilevätkin. Ihmisten ainutkertaisuus on niin hätkähdyttävää.
Tänäänkin, juuri nyt, moni eri ikäinen ihminen valmistautuu omaan kuolemaansa. Samalla meistä todella moni saa mennä kotiin töistä tai kauppareissulta. Ihan tavalliseen arkeen. Eläthän tänään vähän tietoisemmin siitä, että olet elossa ja voit tehdä monenlaisia valintoja ja asioita. Auttaa ehkä ystävää. Rakastaa ja välittää. Sallia hyvää itsellesi. Kiittää ja herätä huomiseenkin.
Ollaan myös kaikki hetkisen heidän rinnallaan, jotka sanovat elämälle ja läheisilleen hyvästejä sekä heidän rinnallaan, jotka tuota hetkeä ovat ammattilaisina ja läheisinä rinnalla kulkemassa. Jaa tämä pieni teksti ja sen jälkeen, elä vähän enemmän, vähän rohkeammin, vähän onnellisemmin. Kiitos.
Riikka Koivisto
psykoterapeutti, johtaja, Koivikko-koti
